29.-30.1.

Neulanreikäkameran parissa jatkettiin ja nyt kehitettiin toinen kuva, jonka ottamisen olimme saaneet kotitehtäväksi. Se meni pilalle itselläni, koska tällä kertaa en osannut ottaa huomioon lyhyemmän polttovälin vaikutusta tsuumaukseen eli kuva oli paljon laajempi kuin piti. Riippapihlajan ja jopon lisäksi kuvassa on iso osa kuistin kaidetta..

Ei hyvä..
Tätä ei olisi voinut edes rajata, kun kaide menee vinottain kuvan poikki.

Kuvan työstämistä jatkettiin tekemällä syanotypia eli sinikopio neulanreikäkameralla tai muulla kameralla otetusta kuvasta. Menetelmä perustuu valokuvatekniikkaan, jossa kaksi nestettä yhdistetään ja sivellään sillä paksu paperiarkki. Kuva tulostetaan negatiivina ja käännettynä ja valotetaan UV-valolla. Lopuksi paperi huuhdellaan ja lopputuloksena on preussinsinisävyinen kuva.

Omat neulanreikäkuvani eivät sykähdyttäneet yhtään aiheeltaan eikä tasoltaan, joten päädyinkin tekemään syanotypian kännykällä ottamastani pakkaspäivän kuvasta, jossa sekä kuvan taso että kuvan kohde sykähdyttivät.

Ensimmäinen kuva näkyy negatiivina ja käännettynä. Toinen valmiina syanotypiana (kännykkäkameralla kuvattuna).


Olen tyytyväinen lopputulokseen, vaikka en sisäistänyt työvaiheita kunnolla ja jännitin, ehdimmekö kaikki tekemään kuvia valmiiksi. Työskentelyä olisi voinut ehkä vähän ohjeistaa ja organisoida enemmän, sillä ryhmä oli aika iso työskentelemään yhdellä koneella ja melkein kaikki tarvitsivat henkilökohtaista apua entuudestaan vieraiden työtapojen eri vaiheissa.

22.-23.1.

Viikonlopun opiskeluun kuului neulanreikäkameran tekeminen, kuvan ottaminen ja valmistaminen pimiössä. Opiskelu oli hyvin käytäntöpainotteista ja teoriaa tuli vaihe kerrallaan. Kokonaiskuvan hahmottumiseksi googletin jälkikäteen tietoa neulanreikäkamerasta, camera obscurasta ("pimeä huone") Kuvaaminen perustuu optiseen ilmiöön, jossa neulanreiän kokoisesta aukosta valottuu kuva kamerana toimivan laatikon takaseinälle.

Neulanreikäkameran voisi kuka tahansa ohjeiden mukaan valmistaa, mutta kuvien kehittäminen vaatii erikoisempia välineitä ja pimiön, joten ihan jokamiehen hommaa kuvaaminen neulanreikäkameralla ei ole. Muodostuva kuva on peilikuva ja negatiivi eli päivämaisema näyttää yömaisemalta. Polttovälin mukaan pitää tehdä oikean kokoinen reikä (pieni!) ja valotusaikaan vaikuttaa myös säätilan kirkkausaste.

Otin kuvan veturitallin rakennuksesta ja värjöttelin 25 minuutin valotusajan verran erään liikennemerkin vieressä, ettei kukaan ohikulkija repisi irti merkkiin teippaamaani pahvilaatikkokameraa kesken kuvauksen :).

Polttoväli oli aika pitkä enkä osannut ottaa sitä huomioon, että pitempi väli tsuumaa kuvaa. Torni ei siis mahtunut kuvaan kokonaan, vaikka piti.

Tässä on kuva positiiviksi käännettynä, mutta edelleen kuitenkin peilikuvana. Opiskelukaverin koneessa oli photoshop, jolla kuva käännettiin positiivikuvaksi.

15.-16.1.

Perjantaina puhuttiin visuaalisen kulttuurin murroksesta. Opiskelijoiden ennakkokäsityksiä kartoitettiin kirjoitustehtävällä, jossa tuli määritellä 'kuvataide' ja 'visuaalinen kulttuuri' ja kertoa, miten ne näkyvät omassa elinympäristössä ja mitä niillä voidaan saada aikaan. Tehtävä oli aika vaikea itselleni, sillä omat tietoni kuvataiteesta ovat perusyleissivistyksen tasolla. Ymmärsin, että kuvataide on visuaalinen eli silminkoettava taidemuoto, jossa on monia alalajeja. Kuvataide näkyy monenlaisina esittävinä teoksina omassa kodissani ja julkisissa rakennuksissa, kaduilla ja pihoilla.

Visuaalinen kulttuuri taas on laajempi käsite, joka pitää sisällään taiteeksi tarkoituksella tehdyt kuvataiteelliset teokset, mutta myös kaiken arjen näkyvän elinpiirin, esim. astiat, huonekalujen sommittelun, rakennukset, liikennemerkit ja mainostekstit. Visuaalinen kulttuuri ympäröi minua, mutta en sitä huomaa/huomioi osaksikaan. Kuvataidetta voisi olla enemmänkin elinympäristössäni. Se voi rauhoittaa, piristää, herättää tunteita, voimaannuttaa arjen elämässä.

Testasin koulussa oppilasryhmällä omaa motiivikuvasarjaani arvuuttamalla, mikä mahtaa olla kuvien teema. Puolet (viidesluokkalaisista) viittasi jo toisen kuvan jälkeen, että olivat tajunneet teeman :). Olen niin tottunut päivittäin vääntämään rautalangasta asioita, että tämä kuva-arvoitus oli liian helppo. Yritän jatkossa kuvataidetöissä jättää katsojan omalle oivallukselle ja tulkinnalle tilaa.

Valokuvasarjan aiheita suorastaan ryöppysi mieleen sitä mukaan, kun näin jonkun asian. Vesi eri olomuodoissaan, vesi itselle tärkeissä paikoissa (lähiranta, avantouintipaikka, Muuramen uimahalli, oma kylpyhuone), eri värit, numerot, kirjaimet, tulensammutusvälineet, ovet matkalla kotoa töihin, työmatkan itselle merkittävät paikat, eri-ikäiset naisia kuvattuna eri suunnista ja etäisyydeltä riippuen minkä ikäisiä he ovat suhteessa itseeni (oman ikäinen nainen kuvattu keskeltä läheltä), oppilaiden penaalien sisältöjä otsikolla "Penaalin terävin kynä? jne. Lopulta päädyin pakkaspäivän järvenrantakävelylläni erääseen muotoon, jota herkistyin näkemään rannan lisäksi omalla pyykkinarulla, kirjastossa ja bussipysäkillä. Kuvat on otettu kännykkäkameralla.

Näiden kuvien lisäksi halusin bonuksena kuvata hauskaa löytöäni koulun kuvisvarastosta. Vanhat kirjainmallit kiellettyine N niinkuin neekeri -tauluineen huvittivat ja päätin kuvata lopuksi myös vastauksen kysymykseen:"Mitä kuviota halusin kuvata?" Huom. taustalla vilahtava tummaihoinen mies :).

Lauantain työskentely oli haasteellista, kun muotokuvia en ole juuri okl:n opintoja lukuunottamatta piirtänyt. Sain aikalailla itseni näköiset kasvot lyijykynällä hahmoteltua, mutta varjostuksia en osannut enkä oikein vieläkään tiedä, miten osaisin edes edetä niiden tekemisessä. Taitaa mennä työ uusiksi, kun ison kumittamisen jälkeen tulee tuhruista jälkeä. Pitänee lukea myös lasten piirrustusoppaista varjostuksen tekemiseen vinkkejä..

Seuraavalla viikolla jatkoin muotokuvan loppuun. Paperi oli niin tuhruinen, joten leikkasin pään ja hartiat irti ja liimasin uuteen pohjaan. Samalla kokeilin erilaisia ornamentteja kehyksiksi ja päädyin lopulta pieniin ja yksinkertaisiin. Pettynyt olen varjostuksiin ja siihen, etten keksinyt mitään "taiteellisempaa" tai persoonallisempaa tapaa tehdä muotokuvaa.

Kollaasin tekeminen jäi täysin aloittamatta kurssiajalla, koska muotokuvan piirtäminen vei ajan ja energian. Muotokuva on siis ulkoinen kuva minusta ja kollaasi pään sisäisen maailmani kuvaus. Suunnittelin leikkeleväni siihen kuvia itselleni tärkeistä asioista ja ihmisistä teemalla 15 minuutin julkisuus, sillä liimaan siihen jokasesta perheenjäsenestäni jonkun talteen leikkaamani lehtijutun kuvan :). Sommittelu, ornamentit ja värimaailma tuottivat ongelmia, sillä lehtikuvat läheisistä sattuvat olemaan ei-lempiväreissä.

Lauantaipäivän lopuksi kävimme Keski-Suomen museolla katsomassa keskisuomalaisten taiteilijoiden muodostaman Dimensioryhmän näyttelyn Dimensio - Nyt. Teokset olivat oivaltavia ja pidin monesta näkemästäni, kuten kuvassa olevasta Kalle Mustosen työstä "Jänis ja kuutamo". Erityisesti sykähdytti Reima Nurmen työ "Uusi huomen", jossa kymmeniä täytettyjä variksia istui sementtialtaan reunoilla. Työtä oli tehty 8 vuoden ajan.

8.-9.1.2016

Uutinen Keskisuomalaisessa 9.1.2016

Ensimmäisestä opintoviikonlopusta jäi käteen iloa ja innostusta, mutta myös epävarmuutta ja epätietoisuutta uuden äärellä. Perusasiaa kuvatyypeistä, kuvien tutkimisesta ja tulkinnasta sekä esittävän ja abstraktin taiteen eroista monine ismeineen jäivät mieleen kummittelemaan. Erityisesti "taiteilijan identiteetti" ja "sisäinen taiteilija" termeinä kolahtivat, sillä niiden tietoinen etsintä aikuisiällä on omalla kohdalla alkuvaiheessa.

Opettajana joudun/saan asettua oppilaan asemaan saadessani "kotitehtäviä", vaikealta tuntuvan tehtäväksiannon aikaansaama epätietoisuus ja epävarmuus omasta osaamisesta auttavat asettumaan oppilaan asemaan? Toisaalta nämä kuvataiteen perusopinnot eivät ole pedagogisia luonteeltaan, mikä hieman harmittaa, sillä toivoisin saavani myös jotain konkreettista hyötyä/ideoita päivätyöhöni kuvataidetta opettavana luokanopettajana.

Koen olevani vahvasti esittävän taiteen kannattaja ja en ole oppinut ymmärtämään abstraktia taidetta. Pidän kuvista, jotka esittävät jotain. Maalauksista, valokuvista ja lasten tekemistä kuvista! (Perjantai-illan ryhmätehtävä taidekorttien luokittelussakin todisti tämän: päätimme valita kukin oman suosikkimme ja itse valitsin spontaanisti mieleisimmäksi kortiksi mustavalkoisen valokuvan!)

Ehkä on sallittuakin pitää vahvasti jostain taidekentässä ja olla pitämättä toisesta. Huolisin kotini seinälle kuitenkin myös abstraktia taidetta, jos sen värimaailma viehättäisi, sillä mielivärit ja väriyhdistelmät kiehtovat ja voimaannuttavat. Kuitenkin tehtävä "fikuratiivisesta non-fikuratiiviseen" tuntuu vaikealta; mitä oikein pitäisi ilmaista?

Esittävästä abstraktiin -ideointia, kissasta tietysti!

Eniten olen tuottanut pelkistettyä, todentuntuista kuvallista ilmaisua, jota on leimannut käytännön tarve (opetuksen havaintomalleja ja kuvia liittyen tiettyihin asioihin), joten "vapaa taiteilu" sekä pelottaa että houkuttaa. Joku halu ilmaista taiteellisesti ja kehittyä siinä ovat olemassa!

Pelottaa asiat, jotka ovat itselle vaikeita, kuten perspektiivipiirtäminen, varjostus, mittasuhteet.. toisaalta pelkistetty abstrakti taide tuntuu helpolta (ehkä en ole ymmärtänyt sen vaikeutta).

Heräsi halu löytää jonkinlainen taiteilijan identiteetti, sisäinen taiteilija. Tai saada sen löytyminen alulle, sillä oletan sen olevan pitempi prosessi.. Olen oppilaille usein vastannut heidän kysymyksiin, voiko jossain kuvistyössä tehdä näin tai näin, että "käytä taiteilijan vapauttasi" ja ilokseni huomasin olleeni ihan oikeilla jäljillä. Missioni kuviksen opettajanakin on, että lapset eivät hukkaisi luovuuden iloa ja uskoa omaan sisäiseen taiteilijaansa.